ELOäiti Hannele Vehkaojan tarina
Julkaistu: 07.04.2010 / Katri Miettinen / Tiedotteet
Oman esittelyni pohjaksi Elon pikkuiloista luen teille Emily Perl Kingsleyn tekstin Muutos lentosuunnitelmaan, joka oli itselleni erittäin tärkeä alkumetreillä erityislapsen äitinä.
Muutos lentosuunnitelmaan
"Minua pyydetään usein kuvailemaan millaista on kasvattaa vammaista lasta, jotta ihmiset, joilla ei ole tätä ainutlaatuista kokemusta, ymmärtäisivät ja voisivat kuvitella miltä se tuntuu. Se on jotain tällaista: Kun odotat lasta, se on kuin suunnittelisi ihmeellistä lomamatkaa Italiaan. Ostat nipun opaskirjoja ja teet ihania suunnitelmia. Colosseum. Michelangelon David. Gondolien Venetsia. Ehkä opettelet joitain käteviä italialaisia sanontoja. Kaikki se on hyvin innostavaa. Kuukausien innokkaan odotuksen jälkeen suuri päivä vihdoin koittaa. Pakkaat laukkusi ja lähdet matkaan. Useita tunteja myöhemmin lentokone laskeutuu. Lentoemäntä tulee ja sanoo: - Tervetuloa Hollantiin!- Hollantiin?! Kuinka niin Hollantiin? Varasin paikan Italiaan menevään koneeseen. Minun pitäisi olla Italiassa. Koko elämäni olen unelmoinut pääseväni sinne. Mutta lentosuunnitelmaan on tullut muutos. Kone on laskeutunut Hollantiin, ja sinne sinun on jäätävä. Tärkeintä kuitenkin on se, ettei sinua ole viety mihinkään hirveään, inhottavaan, likaiseen paikkaan, jossa on kauheita tauteja ja nälänhätää. Olet tullut vain erilaiseen paikkaan. Niinpä sinun on mentävä ostamaan uusia opaskirjoja. Sinun on opittava aivan uusi kieli ja kohtaat joukon uusia ihmisiä, joita et muuten olisi koskaan tavannut. Se on vain erilainen paikka. Se on vähemmän loistelias kuin Italia ja elämänrytmi on hitaampi kuin Italiassa. Mutta oltuasi siellä jonkin aikaa, saatuasi hengityksesi tasaantumaan, katsot ympärillesi ja huomaat, että Hollannissa on tuulimyllyjä ja tulppaaneja, Hollannissa on jopa Rembrandtin maalauksia. Mutta kaikki tuttavasi ovat tohkeissaan Italian matkoistaan ja he kerskailevat kuinka ihanaa heillä siellä oli. Ja lopun elämääsi sanot: -Niin, sinne minunkin piti mennä. Sitä minä olin suunnitellut. Eikä se kipu haihdu koskaan, ei koskaan pois, koska unelman menettäminen on hyvin, hyvin merkittävä menetys. Mutta jos elät elämäsi surren sitä tosiasiaa, että et päässyt Italiaan, et ehkä milloinkaan ole vapaa nauttimaan niistä hyvin erityislaatuisista, hyvin ihastuttavista asioista, joita Hollanti tarjoaa." Emily Perl Kingsley
Oli marraskuu 2005 kun odotin toista lastamme syntyväksi. Muutamia päiviä ennen synnytystä luin paikallislehteä ja silmiini osui pienen pieni ilmoitus Erityislasten Omaisten, ELOn pikkujouluista, joita vietettäisiin 20. marraskuuta. Jostain syystä luin tuon ilmoituksen tarkkaan – siinä vaiheessa yhtään tietämättä, että olisin pian osa kyseistä joukkoa. Tuolloin 20. marraskuuta vietettiin varmaan Elon pikkujouluja ja samaisena päivänä syntyi pieni poikamme, jolla syntymää seuranneena päivänä todettiin Downin syndrooma. Kuten Kingsley tekstissään sanoi, emme tulleet Italiaan, vaan Hollantiin.
Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin tulla toimeen Hollannissa. Alku oli tietysti vaikeaa. Onneksi saimme tavata jo sairaalassa osaavan sosiaalityöntekijän. Hänen kanssaan kävimme yhden parhaista alkuvaiheen keskusteluista ja saimme tietoa vertaistuesta. Häneltä saimme mm. paperin, jossa oli Elon yhteystiedot. Melkoisen ohut oli kuitenkin tuo alkupaketti. Vauvan kanssa kotiin ajaessa tuntui siltä, että on täysin yksin tässä tilanteessa, että kenelläkään muulla ei ole mitään samanlaista.
Kun arki alkoi sitten normalisoitua, otin aika varhaisessa vaiheessa yhteyttä Eloon ja liityin jäseneksi. Tuolloin 5 vuotta sitten elossa ei toiminut erityisiä ryhmiä pienille, nuorille jne., vaan tapahtumat oli suunnattu yhteisesti vauvasta kouluikäisiin. Alkuvaiheessa konkreettista vertaistukea ei löytynyt Elosta, mutta se oli tärkeä linkki; tiesi kuuluvansa ryhmään, jossa on muita erityislasten perheitä. Viidessä vuodessa erityislapsia on syntynyt Rovaniemelle lisää ja on ollut mahdollista jakaa toimintaa elon pikkuiloihin, elonuoriin jne. Pari vuotta sitten syksyllä pienten elolaisten perheet alkoivat kokoontua Mannerheimin lastensuojeluliiton tiloissa. Illat koostuivat vapaasta jutustelusta, kahvittelusta ja lasten leikeistä.
Vuosi sitten saimme mainiot tilat Elokololta ja elon pikkuilot kokoontuvat siellä nykyään noin kolmen viikon välein. Illoissa on ollut nykyisin myös jokin teema esim. sirkus, kädentaidot jne. Pikkuilojen kotiäidit kokoontuvat myös kololla säännöllisesti. Pikkuilojen parasta antia on, kun lapset leikkivät ja vanhemmat voivat vaihtaa kuulumisia ja kokemuksia; se on vertaistukea parhaimmillaan. Keskustelut, mielipiteet ja kysymykset eivät jää ainoastaan konkreettisten tapaamisten varaan, vaan sähköinen media on ahkerassa käytössä ainakin eloäitien kesken. Kuten Kingsley sanoi ”kohtaat joukon uusia ihmisiä, joita et olisi koskaan muuten tavannut” Näiden uusien, nyt jo tuttujen elon pikkuilojen perheiden, kanssa on hyvä kulkea Elon hyvässä huomassa kohti uusia yhteisiä haasteita.
Hannele Vehkaoja, ELOn Juhlaseminaarissa 26.3.2010.